Lippukunnanjohtaja Ainon kuulumisia kesän Jamboreelta

Moikka!

On jokaisen partiolaisen suuri haave päästä osallistumaan Maailman Partiolaisten jamboreelle. Jamboree kiteyttää hyvin koko partion aatteen. On mahtavaa kokea yhteenkuuluvuutta ympäri maailmaa matkustaneiden, täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ja oppia heiltä ja heistä. Opettaa heille itsestään ja omasta kulttuuristaan ja tehdä elinikäisiä ystäviä ja kontakteja.


Nuoremmille Jamboree on usein ensimmäinen oma, itsenäinen matka. Vaikka matkaa ei matkusteta yksin, vaan Suomen joukkueen kanssa, on se monelle ensimmäinen askel rohkeuteen luottaa omaan itseensä ja taitoihinsa. Matka on jännittävä ja pitkä matka, ja antaa suuresti jokaiselle osallistujalle.



Itse matkustin Japaniin omatoimisesti kahden partioystäväni kanssa. Jamboreen jälkeen seuraamme liittyi ei­partiolainen ystävämme ja matkustimme japanissa yhteensä kuukauden. Pääsimme nauttimaan niin lähijunien kauniista maalaismaisemista, Tokion ihmismäärästä, kauniista hiekkarannoissa ja huiputimme myös tulivuori Mt. Fujin.
Jamboreella toimin IST­pestissä leirin turvassa. Leirillä jokainen yli 18­vuotias toimii omassa työtehtävässä. Työryhmät muodostuivat sattumanvaraisesti ja omaan tiimiini kuului kolme italialaista miestä ja yksi malesialainen. Kunniakseni minut valittiin tiiminvetäjäksi. Tehtäväni oli huolehtia ryhmän hyvinvoinnista kovassa helteessä, ottaa ennen vuoroa selvää työalueesta, pitää yhteyttä päämajaan ja tarpeen vaatiessa raportoida turvattomista tilanteista turvan johdolle. Jossain kohtaa leiriä ymmärsin kuinka hieno ja ainutlaatuinen tilanne minulla oli käsissäni. Saan työskennellä neljän ulkomaalaisen partiolaisen kanssa, oppia heiltä uutta ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Saan toimia heidän tiiminjohtajanaan ja ennakkoluuloista huolimatta minä, kaksikymppinen ja vaaleatukkainen nainen, sain voitettua heidän luottamuksensa. Suurinpana vastuuna kuitenkin minulla oli huolehtia leirin turvallisuudesta ja tarkistaa leirinporteilla kulkulupia.


Matka oli raskas. Kuumuus Japanissa oli suomalaiselle liikaa. Keholla kesti pitkään tottua hikoiluun ja aurinkoon. Koti­ikäväkin vaivasi välillä ennen nukkumaan menoa. Mutta kaikesta huolimatta ylitin itseni. Edellisen jamboreen jälkeen Ruotsista kotiin palatessa uhosimme, että Japaniin sitten neljän vuoden kuluttua! Ja sinnehän me lähdimme. Teimme paljon töitä sen eteen, niin varainhakintaa, avustuksia ja myös omia päivätöitä, jotta rahat matkustamiseen löytyivät. Leirin viimeisenä iltana oli uskomaton auringonlasku ja ihana viileä tuuli. Kävelimme päätösjuhlaa kohti ja katselin suuria nurmikenttiä täynnä telttoja, lippuja ja partiolaisia uniformuissaa. Muutamat tytöt lauloivat ja tanssivat perinteistä afrikkalaista tanssia, amerikkalaiset suoristivat jonojaan kuin armeijassa ikään ja intialaiset haahuilivat tientukkeena. Mietin kuinka tätä kokemusta en vaihtaisi mihinkään ja kuinka jokaisen ihmisen pitäisi viettää kaksi viikkoa sellaisen kulttuurishokin ympäröimänä. Kuinka paljon ymmärtääkään maailmasta ja toisista, ja kuinka nopeasti sen tajuaa, että olemme kaikki aivan samanlaisia.


 Ja kyllä sinne Amerikkaan on 2019 on päästävä!

Aino